Kolme päivää sitten perhe palasi mummolamatkaltaan. Sen jälkeen aikaa yksin istuskeluun ei ole juuri ollut. Paitsi työpaikalla lelukaupassa, jossa en ole yrityksistäni huolimatta onnistunut vielä ujuttautumaan blogiini. Kenties huomenna jo onnistun, koska annoin lelukaupan alakerran tiloihin äskettäin ryhmäpalaveriin mennelle miehelleni tehtäväksi katkaista tuo salpa, joka minun ja blogini välillä kassakoneella on.Voi olla, ettei hän ehdi tai muista. - Joskus olisi tarpeen ymmärtää tietotekniikasta enemmän. Vaikka kyllä nämä puolitoista vuotta yrittäjänä ovat tuonkin lajin tietoisuutta lisänneet sen verran minuun, antinörttiin, että useimmista tehtävistä, joihin ennen tarvitsin aina mieheni tukea, selviän nykyisin ihan itse!
Luin juuri kaksivuotiaalle tyttärelleni kirjan junista, jotka puhuvat, tekevät ja tuntevat. En ole juuri älyttömämpää satukirjasarjaa nähnyt. Tämä on siis minun oma mielipiteeni eikä mitenkään yleistettävissä, sillä tyttäreni luetuttaa tuota ilmeikkäitten junien seikkailukirjaa päivittäin. Hän ehdottaa sen lukemista minulle, isälleen tai siskoilleen milloin minkäkinlaisin sanakääntein. Eilen, kun pelasimme saunan jälkeen olohuoneen lankamatolla Suomi Tietopeliä, tyttö haki taas tuon saman kirjan, ojensi sitä minua kohti kysyen: "Äiti, kiinnoshtaa lukea kiija?" Ei kiinnostanut, mutta kieltäytymisen syy ei ollut se, vaan keskeneräinen peli. Tyttö oli joukkueena isänsä kanssa ja he voittivat. Silloin hän pääsi taas kerran kuulemaan, miten juna pelkäsi mennä korjaamolle, mutta meni kuitenkin, kun oli pakko. Mikäpä siinä? Ehkäpä lapsen pelkoja voidaan käsitellä junienkin avulla. Ehkäpä.
Sama pikkutyttöni muistaa kaikkien autohahmojen nimet Disneyn kirjasta Autojen maailma. Se, miksi näitä kirjoja kotiimme kirjastosta kannetaan, johtuu hänen isoveljistään: ekaluokkalaisesta ja viisivuotiaasta. Samasta syystä meillä on jokunen Autot-sarjan pikkuauto. Samannimisiä elokuvia meillä ei ole katseltu, vaan inpiraationsa hahmoautoihin lapsoset ovat imeneet jostakin muualta. Ehkä kaverilta, joka on katsonut elokuvaa tai kirjoista, jotka isosilmäisine kansikuvineen kutsuvat luokseen kirjaston hyllyllä. Joulun jälkeen pohdinkin, olisiko kaksivuotias ilahtunut enemmän ikiomasta autosta kuin uudesta nukesta. No, nyt hän taas hoitelee erästä vauvoistaan. "Minna henäsi, nukku pikkät päiväunet," hän esittelee ylpeänä vauvansa avautuneita silmiä, laskee sen sohvalle ja alkaa selata kirjaa nimeltä Samin kesätukka.
Sellainen minun pitäisi leikata viisivuotiaalle. Hänen pellavainen harjansa ei ole koskaan aiemmin ollut noin pitkä. Ajatus sen leikkaamisesta on ollut mielessä adventista asti, mutta ajatus ei ole ollut pojan itsensä mieleen, joten aika operaatioon on jäänyt järjestämättä. Nykyisin on aika helppo olla järjestämättä aikaa asioille, jotka eivät ole kaikille osapuolille mieleen. Kun on puoli kuuteen töissä joka arkipäivä, on helppo unohtaa pojan hiusten leikkuu. Mutta olinpa yllättynyt, kun poika itse tuumasi kaksi päivää ennen mummolareissua, että nämä pitää leikata ennen kuin lähdetään. Niin että jonkinlainen käsitys asiallisesta hiustyylistä viisivuotiaallakin jo on! (Mutta leikkaamatta jäi.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti