Hiljaisuus talossa jatkuu. Vain esikoisen vihellys kuuluu vaimeana yläkerrasta ja olohuoneen seinäkello tikittää raskaasti. Mahani on ihan täysi, suorastaan harvinaisen täysi. Viimeksi jouluna olen syönyt itseni näin kylläiseksi.
Vein hiihtoloman kunniaksi itseni pitsalle. Päätin sen jo eilen ja haaveilin siitä pitkin päivää, mutta työpäivän lopulla aloin empiä, onko mitään järkeä mennä yskin syömään. Nam! Opera Special! Mutta miltä se maistuisi ihan yksin?! Laitoin ystävälleni viestin ja lähdin kävelemään pizzeerian suuntaan. Olin kävellyt töihin, mikä oli yksi vapaudentunteeni ilmentymä: minun ei tarvinnut viedä ketään minnekään töihin mennessäni eikä varautua hoitamaan mitään asioita töistä palatessani.
Vein R-kiroskille, joka hoitaa nykyisin postin virkaa täällä, kaksi pakettia ja kirjeen sekä hain sieltä yhden pienen paketin. Askeleet olivat ihan viime hetkellä kääntymäisillään ohi pizzerian, mutta määräsin ne sisään. Olin päättänyt herkutella enkä luopuisi ajatuksesta, vaikka ystäväni ei ollutkaan vastannut viestiini. Tilattuani pitsan valitsin syrjäisen pöydän ja toisen ystävän viestini vastaanottajaksi. "Ootko maisemissa? Kaipaisin ruokaseuraa Kebabpizzeriassa..." Juuri kun ensimmäinen suupala oli nielty, puhelin äännähti. Ystäväni kyseli, joko tarjous on ohi. Tilasin hänelle pitsan ja kohta minulla oli seuraa. Oli toinen perheen äiti, äiti suuren vatsansa kanssa, johon vielä upposi puolet pitsastakin.Oli paljon yhteisiä puheenaiheita, yhteisiä ilo ja ja huolia. Herkutteluhetkeni oli paljon enemmän kuin päivällinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti