Vihdoinkin olen valmis avaamaan blogin. Tähän tarvittiin se, että en enää pelkää, ettei kukaan lukisi sitä. Ei sillä enää ole niin väliä. Toki tarvitsen kanavan yksinpuhelulle. Sitäpaitsi ehkäpä näin jotakin jää muistiin tältäkin vuosikymmeneltä, jolloin ei enää kirjoitella kirjeitä niin kuin minun ikäisteni nuoruudessa. Ihan varma en ole, säilyykö jutusteluni täälläkään, mutta ainahan ihmisen kannatta yrittää tehdä jotakin toivomiensa asioiden eteen.
Minulla oli parhaimmillaan yli kymmenen kirjeenvaihtokaveria. Jollakin on voinut olla paljon enemmänkin. Mutta kymmenen oli se määrä, jonka vanhempani suostuivat kustantamaan. Postimerkkejä kului paljon. Käytin niitä varmaan yhtä paljon kuin koko muu perhe yhteensä - ja meitä sentään oli aika monta. Heti oli kirjoitettava takaisin, kun kirje tuli. Kirjeen saamiseen liittyi sellainen traditio, että ennenkuin kirjeeni luovutettiin minulle, ellen ollut itse hakenut postia laatikosta, minun piti laulaa. Useimmiten se oli Ukko Nooa, koska halusin päästä pian lukemaan kirjeeni.
Mutta se miksi olen "yksin laiturilla" liittyy tänään siihen, että perheeni enemmistö matkasi mummolaan. Neljän tunnin ajomatka oli kuulemma taittunut mukavasti. Niin kerrottiin viestissä, johon havahduin pikku nokosiltani klo 21.35. Minun piti vain hetken aikaa nauttia hiljaisuudesta peitto korvissa, rentoutua työpäivän väsymystä pois, mutta siitä muodostui melkein neljän tunnin torkut. Jostakin syystä minua harmitti ensin, kun tajusin, että viisarit eteisen kuusikulmaisella kellotaululla todellakin näyttävät reaaliaikaa. Sitten päätin suhtautua ajan kulkuun ja sen käyttöön tänä iltana suurpiirteisesti. Tehdä, mitä huvittaa ja nukkua sitten, kun nukuttaa. Ehkä minä sen suunnittelemani saunaillankin vielä pidän, ihan vain itselleni, jos jaksan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti