Tänään menemme Matin kanssa katsomaan vanhaa taloa. Olemme kaikkien toiveiden ja vaateiden johdosta, joita jälkikasvumme esittävät, päätelleet, että meidän pitäisi laskea asumisentasoa. Se on ainoa, missä voisimme saada aikaan niin merkittäviä säästöjä, että pystyisimme kustantamaan lasten musiikki- ja liikuntaharrastukset ja avustaa ajokortin hankkimisessa kenties viemään heitä jollakin lomalla lappiin, Ahvenanmaalle tai jopa toisiin maihin. Ulkomaanmatkailu ei kuitenkaan ole varsinainen päämäärämme. Paremminkin arkisten huolien vähentäminen.
Talo, jota meille illalla esitellään, on suurempi kuin tämänhetkinen, reilusti yli 200 neliöä. Kaikki samassa tasossa, mutta niin kätevästi siivitetty, että koko perheen ei tarvitsisi nukkua öitään ihan sumpussa. Talo on ruma kuin mikä, kuusikymmenluvun pulpettikatolla peitetty. Tiiltä ja lautaa ulkoverhouksessa, suuria ikkunoita, neljä ovea ulos, täysikasvuisia lehtipuita, ainakin vaahteraa, uima-allas, joka ihan varmasti otettaisiin johonkin toiseen käyttöön. Lapset uneksivat jo kunnon tyynysota-areenasta.
Jo pohjapiirustuksen perusteella tiedämme, että talo kaipaisi remonttia. Muuta emme vielä tiedäkään. Siksi tätä päivää on odotettu jännityksellä. Se joko musertaa toiveita uudesta mielenkiintoisesta kodintekomatkasta ja pelastaa muuttamisen vaivalta tai lisää ja ruokkii unelmia taloudellisesti riippumattomammasta elämästä. Jälkimmäisessä tapauksessa alkaa kiihkeä laskeminen, mikä mitäkin maksaa, kannattaako vai eikö kannata. Ja jos kannattaa, käynnistyy vielä täysin voimin pidätelty sisustamisprosessori minussa ja ainakin yhdessä tyttäristämme. Jännittävää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti