Tällaisina kuulaina pakkasaamuina sen huomaa parhaiten. Lintujen kimeät äänet kimpoilevat kinosten pinnoilta. Niitä istuu puiden lehdittömillä oksilla ja hyppelee hangella ruokintapaikan ympärillä. Minä en tunnista niitä nimeltä. Pitäisi istua enemmän perheelle joululahjaksi hankkimani äänellisen lintukirjan seurassa, että oppisin. Olen aina ihaillut niitä, jotka tuntevat pihapiirinsä linnuista muutkin kuin talitintin, punatulkun, harakan ja variksen. Aina olen halunnut tulla sellaiseksi, mutta en vieläkään muista kuin kymmenkunta lintua.
Etenkin lumettomaan vuodenaikaan teen useimmat kävelylenkkini metsään ja siellä ne muistuttavat joka kerta toteutumattomasta toiveestani, tekemättömästä työstä sen eteen, että tietäisin, mikä niistä milloinkin puolustaa reviiriään tai kutsuu lajitovereitaan. Joululahja oli taas yksi pienistä askeleista tuota pyrkimystä kohti, mutta vähällepä sen kuunteleminen on joululoman jälkeen jäänyt. Kesällä. Kesällä minä otan sen aktiivikäyttöön. Silloin sen voi ottaa ulos mukaan ja vertailla sen ja luonnon ääniä keskenään. Joku lapsistakin varmasti innostuu siitä, että kirjan äänille löytyy tarkka vastine metsästä.
Autolta lelukauppaan kävellessäni tunsin taas, miten linnut laulullaan riemuitsevat auringosta. Tai jos ne laulavatkin lämpimikseen. Niillä kun ei ole villaisia päällevedettäviksi eikä öljyllä lämmitettyjä liikehuoneistoja, joiden turviin paeta bloggaamaan. Ei niillä muuten ole sellaista hälytyksenpoistokaukosäädintäkään, josta kuuluu heidän laulunsa. Jokaisena kuulaana pakkasaamuna ihmettelen, miten samalta se viserrys voikaan kuulostaa sisällä lelukaupassa ja selkäni takana kuuraisessa pensaikossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti