Pääasioita

Laiturista ei missään tapauksessa pitänyt tulla valitusfoorumi, mutta päätäni särkee. On särkenyt päivittäin jo ainakin viikon, vaikka olen pitänyt ulkona aurinkolaseja. Tämä hankipaisteen aika herättää kropassani ristiriitaisia reaktioita. Rakastan valoa, mutta silmäni eivät. Suoran paisteen lisäksi jomotusta aiheuttaa tietysti työskentelyasentoni. Olenhan paljolti koneen ääressä tehden tilauksia, siirrellen kuvia, päivittäen varastoa, lisäten tuotetietoja verkkokauppaa varten ja suunnitellen mainoksia. Ehkäpä silmäni eivät tykkää siitäkään. Ikänäköoireita en ole kuitenkaan vielä havainnut. Venytyksiä oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse. Pyörityksiä ympäri, ympäri, ympäri. Enemmän niitä pitäisi tehdä.

Tulin kävellen töihin, koska viisivuotias on kuumeessa eivätkä pienet siis tarvinneet hoitokyytiä. Matti jäi aamupäiväksi kotiin ja meni iltapäiväksi töihin, kun kahdeksasluokkalainen pääsi koulusta. Opistolainen hoiti pieniä eilen, mutta oli sopinut mökkireissusta kaverin kanssa tänään. Ei sellaista raski kieltää. Ainakaan sellainen, joka itsekin on kokenut nuoruuden kultaisia hetkiä mökillä, mökeillä. Mökillä pihanuotion hiipuessa me Matin kanssa pujotimme kihlat toistemme sormiin. Sisällä mökissä oli isäni ja sisaruksiani, joista osa tiesi h-hetken koittaneen. Onhan näihin vuosiin tuosta hetkestä tähän eletty monenmoisia hetkiä. Kaiken läpi meitä ovat kannatelleet näkymättömät kädet.

Kustannuslaskelmia on tehty - kahdenlaisia. Toinen koskee sitä tulospalkkioksi kutsuttua summaa, joka aina yhtä mukavalta tuntuen tupsahtaa miehen tilille. Silloin harvoin, kun tupsahtaa. Kysymys kuuluu, mihin tämä summa käytetään? Toinen kysymys kuuluu: Mitä tämä kaikki maksaa? Ja se koskee Talo-projektia. Päätöksiä ei ole vielä tehty, vain laskelmia.

Nyt alan pyörittelemään käsiä. Jospa sitä esitystä tulisi katsomaan joku asiakaskin. 

Äh!

Äh! Kuvatkoon tuo lyhyt sana tunnelmiani niin Talon kuin Yrittämisen tiimoilta. No eilen ärsytti vielä enemmän, joten kyllä tämä taas iloksi muuttuu. Postipoika toi tuohon kassapöydälle kirjeen, jossa palautettiin viimeinen palkkatukitilitykseni. Palautuksen perustelu oli hyvin helposti ymmärrettävissä sen jälkeen, kun vihdoin tajusin vilkaista palkkatukipäätöstä, joka työntekijästämme oli viime keväänä tehty: Tukijakso on päättynyt 23.1.2013. Minun aivoissani päivämäärä on ollut kuukautta myöhemmin eikä työntekijämmekään ole sitä oikaissut. Ilmeisesti seon ollut samalla tavalla hänenkin aivoissaan. Yrityksemme on siis maksanut palkkaa tuetta yhdeltä kuukaudelta ja menettänyt saman tien lomarahankin tuen, koska se olisi pitänyt maksa tuohon 23.1.2013 mennessä. Tähän meillä ei totisesti olisi varaa. Matti puhuu kalliista oppirahoista. Hmm, melkein liian kalliit, kun saa oman itsekunnioituksenikin rakoilemaan. Mutta ne paikataan ajalla ja onnistumisen kokeumuksilla. On sentään paljon suurempiakin asioita maailma puolillaan kuin muutaman tonnin heittäminen jokeen silkkaa hajamielisyyttään. 

Talo on arvioitu ja köykäiseksi todettu. Muurahaiset olivat vallanneet sen tai ainakin jokunen muurahainen lattioilta oli tavattu. Totuus on jotakin noiden välistä. Vesiputket on koteloitu rumasti keskelle kattoa eikä Matti tullut vakuuttuneeksi, vaikka lupasimme tytön kanssa tehdä niistä taidetta. Kaikki pinnat pitäisi laittaa uusiksi. Matti ei usko, että MINÄ jaksaisin katsella niitä kauan sellaisina. Myönsi lopulta, että ainakaan HÄN ei jaksaisi. Päätin anttaa hänelle aikaa tehdä omat johtopäätöksensä. Vaatisihan projekti paljon aikaa ja voimia. Ainakin ajasta meillä on viimeaikoina ollut pula. Kiitokset äänestäjille, jotka osoititte luottamusta armaaseen puolisooni. Olen ylpeä siitä, miten vastuullisesti hän ottaa tehtävänsä perehtyen tarkkaan asioihin, joista saa olla mukana päättämässä. Tai joutuu. Alkutaipaleen asiat eivät ole olleet mieltä ylentäviä lomautuksineen ja lakkautuksineen. Päättäjiltä vaaditaan pokkaa. Eivät päättäjän lapset kuitenkaan ole jääneet paitsi isän syliä, iltasatuja eivätkä uimahalli- mäenlaskureissuja. Kun saisin revittyä loputkin punaiset vaatteet seiniltä, voisivat he nauttia leppoisammin myös äidin sylistä. Eikös vain ole silti rikasta omistaa kaikki nuo tunteet aasta ööhön ja tuntea niitä. Niistä se värikirjo muodostuu elämän maisemaan.

Hämäräkuvia Hildankujalta

Arvioita

Kylläpä aurinko paistaa! Lasten Laiturilta katsoessa näyttää hyvinkin keväiseltä. Mutta tiedän, että ulkona on jäätävä tuuli ja kylmää, vaikka pakkasta on vain viisi astetta. Lelukauppiaanakin odotan kevättä ja kesää. Saan tänne sitten laatikoittain uusia ulkoleluja ja -pelejä. Erilaiset vesiruiskut ja pihapelit olivat viime kesänä suosituimpia. Niittä on taas tulossa - ja paljon muuta.

Tänään Matti menee siis tekemään kirvesmiehen kanssa arviota Talon remontista. Jännittää vähän. Tällä päivällä on suuri painoarvo projektin etenemisessä. Otin illalla muutaman kuvan Hildankujan talostamme, mutta saan ne tänne vasta  - joskus, siis jossakin välissä, kun ehdin hetkekesi istahtaa koneelle kotona. Osa tämän lukijoista on toki nähnyt talon sekä sisältä että ulkoa, mutta kaikki eivät ole. Siksi aion rohjeta kuvata vähän sisältäkin, vaikka nurkat eivät olekaan kovin kuvauksellisessa kunnossa.

Eilen töissä katselin jo vähän keittiöitä. Olen suunnitellut meille kolme keittiötä. Istunut, mitannut, piirtänyt, pyyhkinyt ja taas piirtänyt. Olen käyttänyt siihen ihan hirveän määrän tunteja joka kerta, koska se on ollut niin mieleniintoista ja mukavaa. Nyt en aio käyttää niin paljon. Tiedän jo, mitä haluan. Tarvitsee vain esitellä se Matille ja toivoa suotuisaa vastaanottoa. Jos nyt ylipäätään mitään tarvitsee alkaa suunnittelemaan. Aika kivalta ajatus siitä tuntuu!

Kenen juurille?

Taloprojekti nytkähtelee eteenpäin viikon välein. Nyt on tämänhetkinen koti saanut arvionsa eikä se ollut hassumpi. Ensi keskiviikkona Matti menee aiemmista projekteistamme tutun kirvesmiehen kanssa arvioimaan Talon remonttitarpeita ja niiden kustannuksia. Yksi tytöistä on aivan malttamaton odottamaan ratkaisuamme. Itse suhtaudun asiaan rauhallisesti. Tosin unessa olin eräänä yönä muuttamassa lelukauppaa, jossa oli myös mm. piano. Kaoottinen muuttotilanne kaikin puolin. Mikään ei tuntunut etenevän toivotulla tavalla.

Yrittäjyys ja työ lelukauppiaana on tuonut elämääni niin paljon sisältöä, että ajatukset eivät jäsähdä johonkin taloprojektiin pitkäksi aikaa. Elämässä on niin paljon muutakin ajateltavaa. Muutakin kuin työt. Jokainen perheenjäsen ajatteluttaa toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän. Ne kaverihuolet, terveys ja muut tavalliset elämän osa-alueet. Niistähän useimmat vanhemmat huolehtivat mielessään. Joskus turhaan.

Kavereista puheenollen viidesluokkalainen, joka vannoi viikko sitten jäävänsä Hildankujalle, vaikka muu perhe muuttaisi, muutti mieltänsä. Oli keskustellut asiasta kavereiden kanssa ja saanut tukea. Pojan omaa ilmaisua lainatakseni. Niin, minun piti aika piankin palata ensimmäisissä teksteissäni käsittelemääni juurillepaluuaiheeseen. Ne juuret, joille muuton myötä palaisimme, ovat tämän poikamme juuret. Hän syntyi asuessamme tuolla samalla alueella suunnilleen samanikäisessä, mutta paljon pienemmässä ja paljonpaljon huonommassa paikassa sijaitsevassa talossa kuin tämä uusi unelmamme on.

Lasten Laiturilla on nyt säpinää. Kolme opiskelijatyttöä ahkeroi näyteikkunan parissa ja yksi piirtää alakerrassa julistetta. Tällä kertaa onnistuin saamaan tarmokkaita opiskelijoita. Hommat näyttävät sujuvan. Itse jännitän ja odotan yhtä viestiä. Olen tehnyt paljon töitä viime viikkoina löytääkseni myyntiin kauniita, mukavia ja sopivanhintaisia lastenvaatteita. Maxomorralta saisin ehkä vielä kevätmallistonkin. Kevätvaatteethan on yleisesti olleet tilattavissa jo syksyllä, ja nyt jälleenmyyjille myydään ensi syksyn mallistoja.

Lähemmäksi ja kauemmaksi

Uusia vahvoja näkökulmia kodin vaihtamista vastaan on kotona kuultu kahden koulupojan suusta. "Kenen kanssa kulen sitte koulumatkat?" "Mun parhaat kaverit asuu TÄÄLLÄ!" Koulu pysyisi samana, koulumatka lyhenisi sadalla metrillä. Riittäisikö se, että kavereiden kanssa saisi olla koulussa ja suunnitellusti koulun jälkeen? Matkaa kavereille olisi sopivan pyöräilymatkan verran ja autokyytiä voitaisiin tarjota mahdollisuuksien mukaan. Pidän lasten kaverisuhteita hirveän tärkeinä, koska ei ole lainkaan itsestään selvää, että hyviä kavereita on. Isompien lasten kaverisuhteet eivät kytkeydy tähän paikkaan. Heille kuulostaa olevan sen suhteen ihan sama, missä asumme.

Viitosluokkalaisen kiinnostus "taloa" kohtaan lisääntyi pojan tutkiessa pohjapiirrustusta, josta näyttäisi löytyvän ihan oma huone hänellekin. Ei enää jokaisen neliön jakamista pikkuveljien kanssa. Innostuipa poika kehumaankin, hän pitäisi varmasti omaa huonettaan paljon paremmassa kunnossa, kun siellä ei olisi muita sotkemassa. Se olisi miellyttävää kokea.

"Talossa" olisi suunnitelmiemme mukaan kuusi makuuhuonetta. Kaksi niistä muodostuisi isosta väliseinällä jaetusta huoneesta. Näin ollen neljällä lapsista olisi oma huone ja neljä jakaisi kaksi huonetta. Omien huoneiden saaminen lapsille ei ole meille vanhemmille silti varsinaisesti tavoitteena, mutta jos muuton myötä näin järjestyy niin hyvä niin.

"Taloon" pitäisi vaihtaa ainakin lämmitysjärjestelmä ja seinäpinnat useimpiin huoneisiin. Kapea keittiö laajennettaisiin yhteen makuuhuoneeseen. Huoneita tässä rakennuksessa siis riittää! Lattiat näyttivät hyväkuntoisilta ja ikkunat on vaihdettu kolminkertaisiksi lähellä viimeisintä vuosituhannen vaihdetta. Saunakin välttäisi hyvin sellaisenaan. Se ei varmaankaan ole ainakaan kymmentä vuotta vanhempi lattiaa lukuunottamatta. Se näytti alkuperäiseltä mutta siistiltä. Lattialämmitys siitä puuttuu!

"Talo"on kilometrinetäisyydellä monesta perheellemme tärkeästä paikasta: Kansanopistosta, Lasten Laiturilta, kirjastosta, lukiolta, uimarannalta, ruokakaupasta, liikennepuistosta.

Matti on tavoitellut kiinteistönvälittäjää pyytääkseen arvioimaan tämänhetkisen kotimme myyntihinnan ja remonttimiehiä, joilta liikenisi laskelmat remonteista. Näitä odotellessa.

Talvikuvia

Takapihan näkymiä.

Talvikuvia

 
Keittiöstä etupihalle päin.

Ylpeästä omenapuusta

Tiskasin viikon tiskini: kahdeksan muovirasiaa kansineen, muutaman teekupin ja lasin sekä haarukoita ja lusikoita. Tiskaisinkohan yhtä usein kotonakin, jos asuisin yksin? Ehkäpä. Mutta en onneksi asu yksin, koska silloin ei olisi ketään huutamassa sisältä heti ulko-oven ensimmäisen rapsahduksen jälkeen: "Kuka tuliiii?!"

Oikeastaan mietin tiskatessani kuitenkin enemmän "taloa". Puhuimme siitä Matin kanssa illalla puolesta ja vastaan vuoronperään molemmat. Mietimme, mihin suuntaan keittiötä laajennettaisiin, jos päätämme ostaa talon, ja mihin tulee kodinhoitohuone. Kuulimme eilen, että "talo" on aikoinaan arkkitehti Tolppasen itselleen suunnitelema. Se näkyy siinä. Pohja on hyvin erikoisen muotoinen sisäpihoineen ja uloskäyntiulokkeineen. Siinä on jossakin vaiheessa asunut kaksi perhettä. Asunnot on silloin erotettu väliseinällä isossa olohuoneessa. Myöhemmin se on purettu.

Tekee mieli kirjoittaa so what, vaikka en käytä sitä yhdistelmää lainkaan puhekielessä. So what! Mitäpä tästä enempää jaarittelemaan. Seuraavaksi pitäisi saada tänne kuvia talosta, joka on perheemme koti nyt. Siitä, mistä olisimme muuttamassa, jos ostaisimme "talon".

"Talon" pihamaalla kasvaa ainakin muutama isoksi kasvanut omenapuu. Viime kesänä kaksi puutamme eivät tuottaneet yhtään omenaa, nuoria kun ovat. Toinen nuoruuden innossaan kukki toissa kesänä kaksi kertaa eikä viitsinyt seuraavana kesänä enää kunnolla kukkiakaan. Loukkaantuikohan se siitä, että käytimme sitä talvella valopylväänä? Kiedoin mitään murehtimatta sen oksille valoköynnöksen. Se oli kaunis pimeässä. Vasta kesällä tulin ajatelleeksi, että omenapuun ylpeyttä oli saatettu loukata.

Palataanko juurille?

Tänään menemme Matin kanssa katsomaan vanhaa taloa. Olemme kaikkien toiveiden ja vaateiden johdosta, joita jälkikasvumme esittävät, päätelleet, että meidän pitäisi laskea asumisentasoa. Se on ainoa, missä voisimme saada aikaan niin merkittäviä säästöjä, että pystyisimme kustantamaan lasten musiikki- ja liikuntaharrastukset ja avustaa ajokortin hankkimisessa kenties viemään heitä jollakin lomalla lappiin, Ahvenanmaalle tai jopa toisiin maihin. Ulkomaanmatkailu ei kuitenkaan ole varsinainen päämäärämme. Paremminkin arkisten huolien vähentäminen.

Talo, jota meille illalla esitellään, on suurempi kuin tämänhetkinen, reilusti yli 200 neliöä. Kaikki samassa tasossa, mutta niin kätevästi siivitetty, että koko perheen ei tarvitsisi nukkua öitään ihan sumpussa. Talo on ruma kuin mikä, kuusikymmenluvun pulpettikatolla peitetty. Tiiltä ja lautaa ulkoverhouksessa, suuria ikkunoita, neljä ovea ulos, täysikasvuisia lehtipuita, ainakin vaahteraa, uima-allas, joka ihan varmasti otettaisiin johonkin toiseen käyttöön. Lapset uneksivat jo kunnon tyynysota-areenasta.

Jo pohjapiirustuksen perusteella tiedämme, että talo kaipaisi remonttia. Muuta emme vielä tiedäkään. Siksi tätä päivää on odotettu jännityksellä. Se joko musertaa toiveita uudesta mielenkiintoisesta kodintekomatkasta ja pelastaa muuttamisen vaivalta tai lisää ja ruokkii unelmia taloudellisesti riippumattomammasta elämästä. Jälkimmäisessä tapauksessa alkaa kiihkeä laskeminen, mikä mitäkin maksaa, kannattaako vai eikö kannata. Ja jos kannattaa, käynnistyy vielä täysin voimin pidätelty sisustamisprosessori minussa ja ainakin yhdessä tyttäristämme. Jännittävää! 

Linnun laulua pakkaspäivänä

Tällaisina kuulaina pakkasaamuina sen huomaa parhaiten. Lintujen kimeät äänet kimpoilevat kinosten pinnoilta. Niitä istuu puiden lehdittömillä oksilla ja hyppelee hangella ruokintapaikan ympärillä. Minä en tunnista niitä nimeltä. Pitäisi istua enemmän perheelle joululahjaksi hankkimani äänellisen lintukirjan seurassa, että oppisin. Olen aina ihaillut niitä, jotka tuntevat pihapiirinsä linnuista muutkin kuin talitintin, punatulkun, harakan ja variksen. Aina olen halunnut tulla sellaiseksi, mutta en vieläkään muista kuin kymmenkunta lintua.

Etenkin lumettomaan vuodenaikaan teen useimmat kävelylenkkini metsään ja siellä ne muistuttavat joka kerta toteutumattomasta toiveestani, tekemättömästä työstä sen eteen, että tietäisin, mikä niistä milloinkin puolustaa reviiriään tai kutsuu lajitovereitaan. Joululahja oli taas yksi pienistä askeleista tuota pyrkimystä kohti, mutta vähällepä sen kuunteleminen on joululoman jälkeen jäänyt. Kesällä. Kesällä minä otan sen aktiivikäyttöön. Silloin sen voi ottaa ulos mukaan ja vertailla sen ja luonnon ääniä keskenään. Joku lapsistakin varmasti innostuu siitä, että kirjan äänille löytyy tarkka vastine metsästä.

Autolta lelukauppaan kävellessäni tunsin taas, miten linnut laulullaan riemuitsevat auringosta. Tai jos ne laulavatkin lämpimikseen. Niillä kun ei ole villaisia päällevedettäviksi eikä öljyllä lämmitettyjä liikehuoneistoja, joiden turviin paeta bloggaamaan. Ei niillä muuten ole sellaista hälytyksenpoistokaukosäädintäkään, josta kuuluu heidän laulunsa. Jokaisena kuulaana pakkasaamuna ihmettelen, miten samalta se viserrys voikaan kuulostaa sisällä lelukaupassa ja selkäni takana kuuraisessa pensaikossa.

Autoja ja nukkeja

Kolme päivää sitten perhe palasi mummolamatkaltaan. Sen jälkeen aikaa yksin istuskeluun ei ole juuri ollut. Paitsi työpaikalla lelukaupassa, jossa en ole yrityksistäni huolimatta onnistunut vielä ujuttautumaan blogiini. Kenties huomenna jo onnistun, koska annoin lelukaupan alakerran tiloihin äskettäin ryhmäpalaveriin mennelle miehelleni tehtäväksi katkaista tuo salpa, joka minun ja blogini välillä kassakoneella on.Voi olla, ettei hän ehdi tai muista. - Joskus olisi tarpeen ymmärtää tietotekniikasta enemmän. Vaikka kyllä nämä puolitoista vuotta yrittäjänä ovat tuonkin lajin tietoisuutta lisänneet sen verran minuun, antinörttiin, että useimmista tehtävistä, joihin ennen tarvitsin aina mieheni tukea, selviän nykyisin ihan itse!

Luin juuri kaksivuotiaalle tyttärelleni kirjan junista, jotka puhuvat, tekevät ja tuntevat. En ole juuri älyttömämpää satukirjasarjaa nähnyt. Tämä on siis minun oma mielipiteeni eikä mitenkään yleistettävissä, sillä tyttäreni luetuttaa tuota ilmeikkäitten junien seikkailukirjaa päivittäin. Hän ehdottaa sen lukemista minulle, isälleen tai siskoilleen milloin minkäkinlaisin sanakääntein. Eilen, kun pelasimme saunan jälkeen olohuoneen lankamatolla Suomi Tietopeliä, tyttö haki taas tuon saman kirjan, ojensi sitä minua kohti kysyen: "Äiti, kiinnoshtaa lukea kiija?" Ei kiinnostanut, mutta kieltäytymisen syy ei ollut se, vaan keskeneräinen peli. Tyttö oli joukkueena isänsä kanssa ja he voittivat. Silloin hän pääsi taas kerran kuulemaan, miten juna pelkäsi mennä korjaamolle, mutta meni kuitenkin, kun oli pakko. Mikäpä siinä? Ehkäpä lapsen pelkoja voidaan käsitellä junienkin avulla. Ehkäpä.

Sama pikkutyttöni muistaa kaikkien autohahmojen nimet Disneyn kirjasta Autojen maailma. Se, miksi näitä kirjoja kotiimme kirjastosta kannetaan, johtuu hänen isoveljistään: ekaluokkalaisesta ja viisivuotiaasta. Samasta syystä meillä on jokunen Autot-sarjan pikkuauto. Samannimisiä elokuvia meillä ei ole katseltu, vaan  inpiraationsa hahmoautoihin lapsoset ovat imeneet jostakin muualta. Ehkä kaverilta, joka on katsonut elokuvaa tai kirjoista, jotka isosilmäisine kansikuvineen kutsuvat luokseen kirjaston hyllyllä. Joulun jälkeen pohdinkin, olisiko kaksivuotias ilahtunut enemmän ikiomasta autosta kuin uudesta nukesta. No, nyt hän taas hoitelee erästä vauvoistaan. "Minna henäsi, nukku pikkät päiväunet," hän esittelee ylpeänä vauvansa avautuneita silmiä, laskee sen sohvalle ja alkaa selata kirjaa nimeltä Samin kesätukka.

Sellainen minun pitäisi leikata viisivuotiaalle. Hänen pellavainen harjansa ei ole koskaan aiemmin ollut noin pitkä. Ajatus sen leikkaamisesta on ollut mielessä adventista asti, mutta ajatus ei ole ollut pojan itsensä mieleen, joten aika operaatioon on jäänyt järjestämättä. Nykyisin on aika helppo olla järjestämättä aikaa asioille, jotka eivät ole kaikille osapuolille mieleen. Kun on puoli kuuteen töissä joka arkipäivä, on helppo unohtaa pojan hiusten leikkuu. Mutta olinpa yllättynyt, kun poika itse tuumasi kaksi päivää ennen mummolareissua, että nämä pitää leikata ennen kuin lähdetään. Niin että jonkinlainen käsitys asiallisesta hiustyylistä viisivuotiaallakin jo on! (Mutta leikkaamatta jäi.)