Aamu toukokuussa

Tänäkin aamuna niinkuin kaikkina muinakin aamuina tässä kuussa, ajattelin pää tyynyllä, etten jaksaisi nousta. Kun kuitenkin nousin niinkuin aina nousen, tajusin, että tästä päivästä tulee hyvä. Että tähän päivään kannattaa nousta iloisin mielin. Tunsin, että pysyn koossa ja että minulla on tämän aamun ohjain käsissäni. Kun poika marisi tietokoneelle, en antanut lupaa, koska muistin, miten hankalia sellaiset aamut ovat, kun annan luvan pelata. Siitä huolimatta, että poika vakuuttaa, että jos saan pelata, olen reipas ja kiltti.

Poika luki pelaamisen sijaan hauskaa sarjakuvakirjaa, johon on yhdistetty aineksia vanhoista kansansaduista. Hän itse ei ole kuullut kaikkia niitä satuja, mutta minulle ne ovat tuttuja ja siksi sitä kirjaa oli hauska lukea lapsille maanantai-iltana. Kirjan nimi taisi olla: Seitsemän nälkäistä karhua.

Kun heitin tytön painavan pissavaipan kodinhoitohuoneen oven ulkopuolella olevaan roskikseen, kesä kurkisti sisään. Juhlallisena niin kuin toukokuussa sen on tapana. Valo, tuoksu ja äänet. Kaikki ne astuivat sisään hetkeksi ja katosivat oven rämähtäessä kiinni. Avasin oven uudestaan ja annoin sen tulla. Tuttu laulu puista kantauti kirkkaana arkiseen aamuuni. Kuuntelin sitä hetken ja päätin jäädä siihen. Märkää pyykkiä ripustellessa sain olla mukana tuossa kesän juhlatunnelmassa. Aurinko paistoi kirjavaan pyykkirivistöön pyykkitelineellä. Muistin, että minullakin on joskus kesäloma ja voin jättää oven auki koko päiväksi. Olohuoneenkin oven, kun se on lähempänä elämää, sitä, mihin kuuluu kutsuhuuto: Äitiiii! Amupalaaaa!

Vapun aattona

Hupsista! Pääsin kuin pääsinkin kassakoneellani tänne blogiin. Tulin siskoni blogin kautta ja ilahduin hänen käden töistään. Minulla ei ole pitkäjänteisyyttä niin monimutkaisiin ompelutöihin, vaikka ovat kyllä varmasti vaivojensa väärtejä. Olisi kiva joskus myydä oman siskon tekemiä lasten vaatteita. Hmm...

Olemme Matin kanssa (ilmeisesti) päättäneet hylätä muuttoaikeet. Minua alkoi hirvittää ajatuksenkin tasolla se riski, mikä vanhoihin taloihin aina liittyy. Vaikka taloon tehtäisiin kuntoarvio, ei voi olla varmaa, etteikö jostakin alkaisi nousta terveydelle vaarallisia aineksia. Ystävän kertomaa lukeneena tuntuu vahvasti siltä, että sitä riskiä en elämäämme halua ottaa, että joku tai pahimmillaan koko perhe sairastuu sisäilmasta. Lähipiirissämme on kyllä hyviä vainuajia, mutta ei ihan naapurustossa eikä samassa kaupungissakaan. Ehkäpä, jos talo ei löydä ostajaa, viemme joskus jonkun sisäilmavainuajan taloon testaamaan, miltä tuntuu. Mutta ei ollenkaan haittaa, vaikka joku toinen perhe tai yritys saisi siitä tilat itselleen.

Meillä on niin ihana koti meille, että olisihan siitä vaikea muuttaa - kuitenkin! Ja niin ihana paikka metsineen, puistoineen, järvineen, naapureineen. Paljosta luopuisimme, jos muuttaisimme, vaikka paljon saisimme tilallekin. Sitäpaitsi homma ei nappaa ainakaan Mattia. Eikä minunkaan sormiani enää syyhytä siitä kohtaa. Yritystoiminnan uudet sisällöt ompeluineen ja lisääntyneine synttäreineen ovat täyttäneet sen kohdan elämästäni, jossa tapetit ja keittiösuunnittelu olivat ennen niitä.

Vappuaatto, aurinko pilviverhon takana, tuulee niin, että ständi meinaa kaatua.  Moottoripyörien pärinää ja autojen hurinaa. Ei ketään lelukaupassa koko päivänä. Asiakkaat ovat jo menossa vappua viettämään.

Aloitin tänään kolmipäiväisen liemiruokavalion. Torstaina tyhjennän itseni ja perjantaina on tutukimus nimeltä kolonoskopia. Yksi ystäväni sanoi sunnuntaina iltateekupin ääressä: "Toivottavasti sieltä löytyy jotakin." -  Itse toivon, että sieltä ei löydy mitään vakavaa. Niin varmasti ystävänikin.

Maltan tuskin odottaa ensi viikon isoja kesälelutoimituksia. Uusiakin leluja tulee paljon, mm. puujalat kesän riemukkaisiin tasapainoiluleikkeihin.

Tulossa!

Kesävaatteita on tulossa! Suomalainen valmistaja nimeltä Selia ompelee Lasten Laiturille pienen kesävaatemalliston: t-paitoja ja mekkoja. Omat kankaani on myös leikattu mekoiksi, paidoiksi ja pipoiksi (ne loput, joita en ommellut pääsiäisen jälkeisellä viikolla). Kuka tulisi tuuraamaan minua kauppaan, että pääsen ompelemaan?!

Tähän väliin tuli asiakkaita. Kanta-asiakkaita, voisin sanoa. Ja nyt työpäivä on tehty. Sen kunniaksi aurinko näyttäytyi hetken aikaa ja pakeni taas. Lähden houkuttelemaan sitä takaisin.

Melkein pelkkiä kuvia

Ehkä minun bloggaustahtini onkin kerta viikossa!

Niin, tyttö löytyi - tietysti. Tähän asti kaikki hetkeksi hukkaan joutuneet lapset ovat löytyneet. Aikataulu oli muuttunut eikä nuoreen mieleen ollut pälkähtänyt, että siitä ja myöhemmästä kotiintulosta olisi pitänyt ilmoittaa äidille. Eihän se tule mieleen, kun menee ja touhuaa. Ymmärrän kyllä, mutta silti muistutin häntä, että aina on ilmoitettava.

Ei minulla muuta tähdellistä tänään olekaan kerrrottavana tai eivät ne koostu miksikään väsyneissä aivoissani.

Siitä olen varma, että kevät ja kesä ovat tulossa ja se tieto tuo päiviin paljon onnen ja ilon läikkeitä.

Lupasin kerran kuvia nykyisestä kodistamme. En tiedä, ketä ne kiinnostavat, mutta kun kerta lupasin.

Pipoja kipeisiin päihin

Ahkeran bloggaajan ei pitäisi koskaan pitää näin pitkää taukoa. Aika vain jotenkin kuluu niin lujaa, että harvoin tulee mieleen istua kirjoittamaan tänne. Työ on imaissut minut viime viikkoina uudella tavalla ja koen sen erittäin myönteisenä. En joka hetki murehdi, miten saisinkaupan käymään paremmin, vaan tuotan uusia ideoita ja totetutan niitä vähän kerrallaan. Pääsiäislomalla tilasin pinon trikoita ja alkuviikosta sain ne. Nyt trikoot ovat kahtenakymmenenyhdeksänä pipona. Viime yönä kello yhdestä neljään, kun kuopus oli herättänyt itkullaan ja vihdoin hiljentynyt, pähkäilin, mitä muuta voisin ommella itse. Tilanne on nimittäin se, että kesävaatteet olisi pitänyt tilata jo viime syksynä enkä minä silloin vielä ollut päättänyt alkaa myymään vaatteita. Yhtäkkiä joskus ehkä helmikuussa tajusin, että se on aivan välttämätöntä. Itseasiassa siitä olen alusta asti haaveillutkin! Enkä aio lannistua, vaikka ihan äskettäin olen kuullut, miten monessa uudessa paikassa täällä on alettu myydä lasten vaatteita. Kaikki tämä on ilmeisesti seurausta siitä, että kauan paikkakunnalla toiminut lastenvaateliike on lopettamassa.

Olen ollut yksihuoltajana perjantaista lähtien, kun mies aloitti työmatkansa Kaliforniaan. Yksinhuoltajajakson vaihe yksi sujui leppoisasti vain kuuden lapsen kanssa. Ulkoilua, istuskelua, kotitöitä, jutustelua, pelejä. Vaihe kaksi alkoi migreenillä. Silmissä vilisi, kun hain viidesluokkalisen linja-autoasemalta. Pilleri kurkkuun ja lepoasentoon. Niissä tunnelmissa tämä lepopäivä on mennyt, vaikka toisin suunnittelin. Ehkäpä prosessorini tarvitsi tämän pakkolevon. Nyt kun päätä ei enää juurikaan kivistä, olen ihan tyytyväinen päivän sisältöön. Paitsi että tyttö, jonka piti olla täällä viimeistään kuuden jälkeen, ei ole vieläkään tullut eikä vastaa puhelimeen eikä kaverinkaan puhelimeen vastata. Huolitilanteissa uskottelen aina itselleni, että mitään ei oikeasti ole sattunut. Että lapsi tai nuori on vain hajamielisyyttään unohtanut ilmoittaa muutoksesta. Kuitenkin pelkään myös pahinta aina, kun lapsi on myöhässä eikä häntä saa puhelimen päähän. Ei pitäisi äitejä näin huolestuttaa ainakaan turhaan! - Nyt kyllä lähden autolla etsimään tyttöäni! Kolmiolääkkeen vaikutus on varmasti jo ohi.

Pääasioita

Laiturista ei missään tapauksessa pitänyt tulla valitusfoorumi, mutta päätäni särkee. On särkenyt päivittäin jo ainakin viikon, vaikka olen pitänyt ulkona aurinkolaseja. Tämä hankipaisteen aika herättää kropassani ristiriitaisia reaktioita. Rakastan valoa, mutta silmäni eivät. Suoran paisteen lisäksi jomotusta aiheuttaa tietysti työskentelyasentoni. Olenhan paljolti koneen ääressä tehden tilauksia, siirrellen kuvia, päivittäen varastoa, lisäten tuotetietoja verkkokauppaa varten ja suunnitellen mainoksia. Ehkäpä silmäni eivät tykkää siitäkään. Ikänäköoireita en ole kuitenkaan vielä havainnut. Venytyksiä oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse. Pyörityksiä ympäri, ympäri, ympäri. Enemmän niitä pitäisi tehdä.

Tulin kävellen töihin, koska viisivuotias on kuumeessa eivätkä pienet siis tarvinneet hoitokyytiä. Matti jäi aamupäiväksi kotiin ja meni iltapäiväksi töihin, kun kahdeksasluokkalainen pääsi koulusta. Opistolainen hoiti pieniä eilen, mutta oli sopinut mökkireissusta kaverin kanssa tänään. Ei sellaista raski kieltää. Ainakaan sellainen, joka itsekin on kokenut nuoruuden kultaisia hetkiä mökillä, mökeillä. Mökillä pihanuotion hiipuessa me Matin kanssa pujotimme kihlat toistemme sormiin. Sisällä mökissä oli isäni ja sisaruksiani, joista osa tiesi h-hetken koittaneen. Onhan näihin vuosiin tuosta hetkestä tähän eletty monenmoisia hetkiä. Kaiken läpi meitä ovat kannatelleet näkymättömät kädet.

Kustannuslaskelmia on tehty - kahdenlaisia. Toinen koskee sitä tulospalkkioksi kutsuttua summaa, joka aina yhtä mukavalta tuntuen tupsahtaa miehen tilille. Silloin harvoin, kun tupsahtaa. Kysymys kuuluu, mihin tämä summa käytetään? Toinen kysymys kuuluu: Mitä tämä kaikki maksaa? Ja se koskee Talo-projektia. Päätöksiä ei ole vielä tehty, vain laskelmia.

Nyt alan pyörittelemään käsiä. Jospa sitä esitystä tulisi katsomaan joku asiakaskin. 

Äh!

Äh! Kuvatkoon tuo lyhyt sana tunnelmiani niin Talon kuin Yrittämisen tiimoilta. No eilen ärsytti vielä enemmän, joten kyllä tämä taas iloksi muuttuu. Postipoika toi tuohon kassapöydälle kirjeen, jossa palautettiin viimeinen palkkatukitilitykseni. Palautuksen perustelu oli hyvin helposti ymmärrettävissä sen jälkeen, kun vihdoin tajusin vilkaista palkkatukipäätöstä, joka työntekijästämme oli viime keväänä tehty: Tukijakso on päättynyt 23.1.2013. Minun aivoissani päivämäärä on ollut kuukautta myöhemmin eikä työntekijämmekään ole sitä oikaissut. Ilmeisesti seon ollut samalla tavalla hänenkin aivoissaan. Yrityksemme on siis maksanut palkkaa tuetta yhdeltä kuukaudelta ja menettänyt saman tien lomarahankin tuen, koska se olisi pitänyt maksa tuohon 23.1.2013 mennessä. Tähän meillä ei totisesti olisi varaa. Matti puhuu kalliista oppirahoista. Hmm, melkein liian kalliit, kun saa oman itsekunnioituksenikin rakoilemaan. Mutta ne paikataan ajalla ja onnistumisen kokeumuksilla. On sentään paljon suurempiakin asioita maailma puolillaan kuin muutaman tonnin heittäminen jokeen silkkaa hajamielisyyttään. 

Talo on arvioitu ja köykäiseksi todettu. Muurahaiset olivat vallanneet sen tai ainakin jokunen muurahainen lattioilta oli tavattu. Totuus on jotakin noiden välistä. Vesiputket on koteloitu rumasti keskelle kattoa eikä Matti tullut vakuuttuneeksi, vaikka lupasimme tytön kanssa tehdä niistä taidetta. Kaikki pinnat pitäisi laittaa uusiksi. Matti ei usko, että MINÄ jaksaisin katsella niitä kauan sellaisina. Myönsi lopulta, että ainakaan HÄN ei jaksaisi. Päätin anttaa hänelle aikaa tehdä omat johtopäätöksensä. Vaatisihan projekti paljon aikaa ja voimia. Ainakin ajasta meillä on viimeaikoina ollut pula. Kiitokset äänestäjille, jotka osoititte luottamusta armaaseen puolisooni. Olen ylpeä siitä, miten vastuullisesti hän ottaa tehtävänsä perehtyen tarkkaan asioihin, joista saa olla mukana päättämässä. Tai joutuu. Alkutaipaleen asiat eivät ole olleet mieltä ylentäviä lomautuksineen ja lakkautuksineen. Päättäjiltä vaaditaan pokkaa. Eivät päättäjän lapset kuitenkaan ole jääneet paitsi isän syliä, iltasatuja eivätkä uimahalli- mäenlaskureissuja. Kun saisin revittyä loputkin punaiset vaatteet seiniltä, voisivat he nauttia leppoisammin myös äidin sylistä. Eikös vain ole silti rikasta omistaa kaikki nuo tunteet aasta ööhön ja tuntea niitä. Niistä se värikirjo muodostuu elämän maisemaan.