Uusia vahvoja näkökulmia kodin vaihtamista vastaan on kotona kuultu kahden koulupojan suusta. "Kenen kanssa kulen sitte koulumatkat?" "Mun parhaat kaverit asuu TÄÄLLÄ!" Koulu pysyisi samana, koulumatka lyhenisi sadalla metrillä. Riittäisikö se, että kavereiden kanssa saisi olla koulussa ja suunnitellusti koulun jälkeen? Matkaa kavereille olisi sopivan pyöräilymatkan verran ja autokyytiä voitaisiin tarjota mahdollisuuksien mukaan. Pidän lasten kaverisuhteita hirveän tärkeinä, koska ei ole lainkaan itsestään selvää, että hyviä kavereita on. Isompien lasten kaverisuhteet eivät kytkeydy tähän paikkaan. Heille kuulostaa olevan sen suhteen ihan sama, missä asumme.
Viitosluokkalaisen kiinnostus "taloa" kohtaan lisääntyi pojan tutkiessa pohjapiirrustusta, josta näyttäisi löytyvän ihan oma huone hänellekin. Ei enää jokaisen neliön jakamista pikkuveljien kanssa. Innostuipa poika kehumaankin, hän pitäisi varmasti omaa huonettaan paljon paremmassa kunnossa, kun siellä ei olisi muita sotkemassa. Se olisi miellyttävää kokea.
"Talossa" olisi suunnitelmiemme mukaan kuusi makuuhuonetta. Kaksi niistä muodostuisi isosta väliseinällä jaetusta huoneesta. Näin ollen neljällä lapsista olisi oma huone ja neljä jakaisi kaksi huonetta. Omien huoneiden saaminen lapsille ei ole meille vanhemmille silti varsinaisesti tavoitteena, mutta jos muuton myötä näin järjestyy niin hyvä niin.
"Taloon" pitäisi vaihtaa ainakin lämmitysjärjestelmä ja seinäpinnat useimpiin huoneisiin. Kapea keittiö laajennettaisiin yhteen makuuhuoneeseen. Huoneita tässä rakennuksessa siis riittää! Lattiat näyttivät hyväkuntoisilta ja ikkunat on vaihdettu kolminkertaisiksi lähellä viimeisintä vuosituhannen vaihdetta. Saunakin välttäisi hyvin sellaisenaan. Se ei varmaankaan ole ainakaan kymmentä vuotta vanhempi lattiaa lukuunottamatta. Se näytti alkuperäiseltä mutta siistiltä. Lattialämmitys siitä puuttuu!
"Talo"on kilometrinetäisyydellä monesta perheellemme tärkeästä paikasta: Kansanopistosta, Lasten Laiturilta, kirjastosta, lukiolta, uimarannalta, ruokakaupasta, liikennepuistosta.
Matti on tavoitellut kiinteistönvälittäjää pyytääkseen arvioimaan tämänhetkisen kotimme myyntihinnan ja remonttimiehiä, joilta liikenisi laskelmat remonteista. Näitä odotellessa.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
perjantai 8. maaliskuuta 2013
torstai 7. maaliskuuta 2013
Ylpeästä omenapuusta
Tiskasin viikon tiskini: kahdeksan muovirasiaa kansineen, muutaman teekupin ja lasin sekä haarukoita ja lusikoita. Tiskaisinkohan yhtä usein kotonakin, jos asuisin yksin? Ehkäpä. Mutta en onneksi asu yksin, koska silloin ei olisi ketään huutamassa sisältä heti ulko-oven ensimmäisen rapsahduksen jälkeen: "Kuka tuliiii?!"
Oikeastaan mietin tiskatessani kuitenkin enemmän "taloa". Puhuimme siitä Matin kanssa illalla puolesta ja vastaan vuoronperään molemmat. Mietimme, mihin suuntaan keittiötä laajennettaisiin, jos päätämme ostaa talon, ja mihin tulee kodinhoitohuone. Kuulimme eilen, että "talo" on aikoinaan arkkitehti Tolppasen itselleen suunnitelema. Se näkyy siinä. Pohja on hyvin erikoisen muotoinen sisäpihoineen ja uloskäyntiulokkeineen. Siinä on jossakin vaiheessa asunut kaksi perhettä. Asunnot on silloin erotettu väliseinällä isossa olohuoneessa. Myöhemmin se on purettu.
Tekee mieli kirjoittaa so what, vaikka en käytä sitä yhdistelmää lainkaan puhekielessä. So what! Mitäpä tästä enempää jaarittelemaan. Seuraavaksi pitäisi saada tänne kuvia talosta, joka on perheemme koti nyt. Siitä, mistä olisimme muuttamassa, jos ostaisimme "talon".
"Talon" pihamaalla kasvaa ainakin muutama isoksi kasvanut omenapuu. Viime kesänä kaksi puutamme eivät tuottaneet yhtään omenaa, nuoria kun ovat. Toinen nuoruuden innossaan kukki toissa kesänä kaksi kertaa eikä viitsinyt seuraavana kesänä enää kunnolla kukkiakaan. Loukkaantuikohan se siitä, että käytimme sitä talvella valopylväänä? Kiedoin mitään murehtimatta sen oksille valoköynnöksen. Se oli kaunis pimeässä. Vasta kesällä tulin ajatelleeksi, että omenapuun ylpeyttä oli saatettu loukata.
Oikeastaan mietin tiskatessani kuitenkin enemmän "taloa". Puhuimme siitä Matin kanssa illalla puolesta ja vastaan vuoronperään molemmat. Mietimme, mihin suuntaan keittiötä laajennettaisiin, jos päätämme ostaa talon, ja mihin tulee kodinhoitohuone. Kuulimme eilen, että "talo" on aikoinaan arkkitehti Tolppasen itselleen suunnitelema. Se näkyy siinä. Pohja on hyvin erikoisen muotoinen sisäpihoineen ja uloskäyntiulokkeineen. Siinä on jossakin vaiheessa asunut kaksi perhettä. Asunnot on silloin erotettu väliseinällä isossa olohuoneessa. Myöhemmin se on purettu.
Tekee mieli kirjoittaa so what, vaikka en käytä sitä yhdistelmää lainkaan puhekielessä. So what! Mitäpä tästä enempää jaarittelemaan. Seuraavaksi pitäisi saada tänne kuvia talosta, joka on perheemme koti nyt. Siitä, mistä olisimme muuttamassa, jos ostaisimme "talon".
"Talon" pihamaalla kasvaa ainakin muutama isoksi kasvanut omenapuu. Viime kesänä kaksi puutamme eivät tuottaneet yhtään omenaa, nuoria kun ovat. Toinen nuoruuden innossaan kukki toissa kesänä kaksi kertaa eikä viitsinyt seuraavana kesänä enää kunnolla kukkiakaan. Loukkaantuikohan se siitä, että käytimme sitä talvella valopylväänä? Kiedoin mitään murehtimatta sen oksille valoköynnöksen. Se oli kaunis pimeässä. Vasta kesällä tulin ajatelleeksi, että omenapuun ylpeyttä oli saatettu loukata.
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Palataanko juurille?
Tänään menemme Matin kanssa katsomaan vanhaa taloa. Olemme kaikkien toiveiden ja vaateiden johdosta, joita jälkikasvumme esittävät, päätelleet, että meidän pitäisi laskea asumisentasoa. Se on ainoa, missä voisimme saada aikaan niin merkittäviä säästöjä, että pystyisimme kustantamaan lasten musiikki- ja liikuntaharrastukset ja avustaa ajokortin hankkimisessa kenties viemään heitä jollakin lomalla lappiin, Ahvenanmaalle tai jopa toisiin maihin. Ulkomaanmatkailu ei kuitenkaan ole varsinainen päämäärämme. Paremminkin arkisten huolien vähentäminen.
Talo, jota meille illalla esitellään, on suurempi kuin tämänhetkinen, reilusti yli 200 neliöä. Kaikki samassa tasossa, mutta niin kätevästi siivitetty, että koko perheen ei tarvitsisi nukkua öitään ihan sumpussa. Talo on ruma kuin mikä, kuusikymmenluvun pulpettikatolla peitetty. Tiiltä ja lautaa ulkoverhouksessa, suuria ikkunoita, neljä ovea ulos, täysikasvuisia lehtipuita, ainakin vaahteraa, uima-allas, joka ihan varmasti otettaisiin johonkin toiseen käyttöön. Lapset uneksivat jo kunnon tyynysota-areenasta.
Jo pohjapiirustuksen perusteella tiedämme, että talo kaipaisi remonttia. Muuta emme vielä tiedäkään. Siksi tätä päivää on odotettu jännityksellä. Se joko musertaa toiveita uudesta mielenkiintoisesta kodintekomatkasta ja pelastaa muuttamisen vaivalta tai lisää ja ruokkii unelmia taloudellisesti riippumattomammasta elämästä. Jälkimmäisessä tapauksessa alkaa kiihkeä laskeminen, mikä mitäkin maksaa, kannattaako vai eikö kannata. Ja jos kannattaa, käynnistyy vielä täysin voimin pidätelty sisustamisprosessori minussa ja ainakin yhdessä tyttäristämme. Jännittävää!
Talo, jota meille illalla esitellään, on suurempi kuin tämänhetkinen, reilusti yli 200 neliöä. Kaikki samassa tasossa, mutta niin kätevästi siivitetty, että koko perheen ei tarvitsisi nukkua öitään ihan sumpussa. Talo on ruma kuin mikä, kuusikymmenluvun pulpettikatolla peitetty. Tiiltä ja lautaa ulkoverhouksessa, suuria ikkunoita, neljä ovea ulos, täysikasvuisia lehtipuita, ainakin vaahteraa, uima-allas, joka ihan varmasti otettaisiin johonkin toiseen käyttöön. Lapset uneksivat jo kunnon tyynysota-areenasta.
Jo pohjapiirustuksen perusteella tiedämme, että talo kaipaisi remonttia. Muuta emme vielä tiedäkään. Siksi tätä päivää on odotettu jännityksellä. Se joko musertaa toiveita uudesta mielenkiintoisesta kodintekomatkasta ja pelastaa muuttamisen vaivalta tai lisää ja ruokkii unelmia taloudellisesti riippumattomammasta elämästä. Jälkimmäisessä tapauksessa alkaa kiihkeä laskeminen, mikä mitäkin maksaa, kannattaako vai eikö kannata. Ja jos kannattaa, käynnistyy vielä täysin voimin pidätelty sisustamisprosessori minussa ja ainakin yhdessä tyttäristämme. Jännittävää!
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Linnun laulua pakkaspäivänä
Tällaisina kuulaina pakkasaamuina sen huomaa parhaiten. Lintujen kimeät äänet kimpoilevat kinosten pinnoilta. Niitä istuu puiden lehdittömillä oksilla ja hyppelee hangella ruokintapaikan ympärillä. Minä en tunnista niitä nimeltä. Pitäisi istua enemmän perheelle joululahjaksi hankkimani äänellisen lintukirjan seurassa, että oppisin. Olen aina ihaillut niitä, jotka tuntevat pihapiirinsä linnuista muutkin kuin talitintin, punatulkun, harakan ja variksen. Aina olen halunnut tulla sellaiseksi, mutta en vieläkään muista kuin kymmenkunta lintua.
Etenkin lumettomaan vuodenaikaan teen useimmat kävelylenkkini metsään ja siellä ne muistuttavat joka kerta toteutumattomasta toiveestani, tekemättömästä työstä sen eteen, että tietäisin, mikä niistä milloinkin puolustaa reviiriään tai kutsuu lajitovereitaan. Joululahja oli taas yksi pienistä askeleista tuota pyrkimystä kohti, mutta vähällepä sen kuunteleminen on joululoman jälkeen jäänyt. Kesällä. Kesällä minä otan sen aktiivikäyttöön. Silloin sen voi ottaa ulos mukaan ja vertailla sen ja luonnon ääniä keskenään. Joku lapsistakin varmasti innostuu siitä, että kirjan äänille löytyy tarkka vastine metsästä.
Autolta lelukauppaan kävellessäni tunsin taas, miten linnut laulullaan riemuitsevat auringosta. Tai jos ne laulavatkin lämpimikseen. Niillä kun ei ole villaisia päällevedettäviksi eikä öljyllä lämmitettyjä liikehuoneistoja, joiden turviin paeta bloggaamaan. Ei niillä muuten ole sellaista hälytyksenpoistokaukosäädintäkään, josta kuuluu heidän laulunsa. Jokaisena kuulaana pakkasaamuna ihmettelen, miten samalta se viserrys voikaan kuulostaa sisällä lelukaupassa ja selkäni takana kuuraisessa pensaikossa.
Etenkin lumettomaan vuodenaikaan teen useimmat kävelylenkkini metsään ja siellä ne muistuttavat joka kerta toteutumattomasta toiveestani, tekemättömästä työstä sen eteen, että tietäisin, mikä niistä milloinkin puolustaa reviiriään tai kutsuu lajitovereitaan. Joululahja oli taas yksi pienistä askeleista tuota pyrkimystä kohti, mutta vähällepä sen kuunteleminen on joululoman jälkeen jäänyt. Kesällä. Kesällä minä otan sen aktiivikäyttöön. Silloin sen voi ottaa ulos mukaan ja vertailla sen ja luonnon ääniä keskenään. Joku lapsistakin varmasti innostuu siitä, että kirjan äänille löytyy tarkka vastine metsästä.
Autolta lelukauppaan kävellessäni tunsin taas, miten linnut laulullaan riemuitsevat auringosta. Tai jos ne laulavatkin lämpimikseen. Niillä kun ei ole villaisia päällevedettäviksi eikä öljyllä lämmitettyjä liikehuoneistoja, joiden turviin paeta bloggaamaan. Ei niillä muuten ole sellaista hälytyksenpoistokaukosäädintäkään, josta kuuluu heidän laulunsa. Jokaisena kuulaana pakkasaamuna ihmettelen, miten samalta se viserrys voikaan kuulostaa sisällä lelukaupassa ja selkäni takana kuuraisessa pensaikossa.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
Autoja ja nukkeja
Kolme päivää sitten perhe palasi mummolamatkaltaan. Sen jälkeen aikaa yksin istuskeluun ei ole juuri ollut. Paitsi työpaikalla lelukaupassa, jossa en ole yrityksistäni huolimatta onnistunut vielä ujuttautumaan blogiini. Kenties huomenna jo onnistun, koska annoin lelukaupan alakerran tiloihin äskettäin ryhmäpalaveriin mennelle miehelleni tehtäväksi katkaista tuo salpa, joka minun ja blogini välillä kassakoneella on.Voi olla, ettei hän ehdi tai muista. - Joskus olisi tarpeen ymmärtää tietotekniikasta enemmän. Vaikka kyllä nämä puolitoista vuotta yrittäjänä ovat tuonkin lajin tietoisuutta lisänneet sen verran minuun, antinörttiin, että useimmista tehtävistä, joihin ennen tarvitsin aina mieheni tukea, selviän nykyisin ihan itse!
Luin juuri kaksivuotiaalle tyttärelleni kirjan junista, jotka puhuvat, tekevät ja tuntevat. En ole juuri älyttömämpää satukirjasarjaa nähnyt. Tämä on siis minun oma mielipiteeni eikä mitenkään yleistettävissä, sillä tyttäreni luetuttaa tuota ilmeikkäitten junien seikkailukirjaa päivittäin. Hän ehdottaa sen lukemista minulle, isälleen tai siskoilleen milloin minkäkinlaisin sanakääntein. Eilen, kun pelasimme saunan jälkeen olohuoneen lankamatolla Suomi Tietopeliä, tyttö haki taas tuon saman kirjan, ojensi sitä minua kohti kysyen: "Äiti, kiinnoshtaa lukea kiija?" Ei kiinnostanut, mutta kieltäytymisen syy ei ollut se, vaan keskeneräinen peli. Tyttö oli joukkueena isänsä kanssa ja he voittivat. Silloin hän pääsi taas kerran kuulemaan, miten juna pelkäsi mennä korjaamolle, mutta meni kuitenkin, kun oli pakko. Mikäpä siinä? Ehkäpä lapsen pelkoja voidaan käsitellä junienkin avulla. Ehkäpä.
Sama pikkutyttöni muistaa kaikkien autohahmojen nimet Disneyn kirjasta Autojen maailma. Se, miksi näitä kirjoja kotiimme kirjastosta kannetaan, johtuu hänen isoveljistään: ekaluokkalaisesta ja viisivuotiaasta. Samasta syystä meillä on jokunen Autot-sarjan pikkuauto. Samannimisiä elokuvia meillä ei ole katseltu, vaan inpiraationsa hahmoautoihin lapsoset ovat imeneet jostakin muualta. Ehkä kaverilta, joka on katsonut elokuvaa tai kirjoista, jotka isosilmäisine kansikuvineen kutsuvat luokseen kirjaston hyllyllä. Joulun jälkeen pohdinkin, olisiko kaksivuotias ilahtunut enemmän ikiomasta autosta kuin uudesta nukesta. No, nyt hän taas hoitelee erästä vauvoistaan. "Minna henäsi, nukku pikkät päiväunet," hän esittelee ylpeänä vauvansa avautuneita silmiä, laskee sen sohvalle ja alkaa selata kirjaa nimeltä Samin kesätukka.
Sellainen minun pitäisi leikata viisivuotiaalle. Hänen pellavainen harjansa ei ole koskaan aiemmin ollut noin pitkä. Ajatus sen leikkaamisesta on ollut mielessä adventista asti, mutta ajatus ei ole ollut pojan itsensä mieleen, joten aika operaatioon on jäänyt järjestämättä. Nykyisin on aika helppo olla järjestämättä aikaa asioille, jotka eivät ole kaikille osapuolille mieleen. Kun on puoli kuuteen töissä joka arkipäivä, on helppo unohtaa pojan hiusten leikkuu. Mutta olinpa yllättynyt, kun poika itse tuumasi kaksi päivää ennen mummolareissua, että nämä pitää leikata ennen kuin lähdetään. Niin että jonkinlainen käsitys asiallisesta hiustyylistä viisivuotiaallakin jo on! (Mutta leikkaamatta jäi.)
Luin juuri kaksivuotiaalle tyttärelleni kirjan junista, jotka puhuvat, tekevät ja tuntevat. En ole juuri älyttömämpää satukirjasarjaa nähnyt. Tämä on siis minun oma mielipiteeni eikä mitenkään yleistettävissä, sillä tyttäreni luetuttaa tuota ilmeikkäitten junien seikkailukirjaa päivittäin. Hän ehdottaa sen lukemista minulle, isälleen tai siskoilleen milloin minkäkinlaisin sanakääntein. Eilen, kun pelasimme saunan jälkeen olohuoneen lankamatolla Suomi Tietopeliä, tyttö haki taas tuon saman kirjan, ojensi sitä minua kohti kysyen: "Äiti, kiinnoshtaa lukea kiija?" Ei kiinnostanut, mutta kieltäytymisen syy ei ollut se, vaan keskeneräinen peli. Tyttö oli joukkueena isänsä kanssa ja he voittivat. Silloin hän pääsi taas kerran kuulemaan, miten juna pelkäsi mennä korjaamolle, mutta meni kuitenkin, kun oli pakko. Mikäpä siinä? Ehkäpä lapsen pelkoja voidaan käsitellä junienkin avulla. Ehkäpä.
Sama pikkutyttöni muistaa kaikkien autohahmojen nimet Disneyn kirjasta Autojen maailma. Se, miksi näitä kirjoja kotiimme kirjastosta kannetaan, johtuu hänen isoveljistään: ekaluokkalaisesta ja viisivuotiaasta. Samasta syystä meillä on jokunen Autot-sarjan pikkuauto. Samannimisiä elokuvia meillä ei ole katseltu, vaan inpiraationsa hahmoautoihin lapsoset ovat imeneet jostakin muualta. Ehkä kaverilta, joka on katsonut elokuvaa tai kirjoista, jotka isosilmäisine kansikuvineen kutsuvat luokseen kirjaston hyllyllä. Joulun jälkeen pohdinkin, olisiko kaksivuotias ilahtunut enemmän ikiomasta autosta kuin uudesta nukesta. No, nyt hän taas hoitelee erästä vauvoistaan. "Minna henäsi, nukku pikkät päiväunet," hän esittelee ylpeänä vauvansa avautuneita silmiä, laskee sen sohvalle ja alkaa selata kirjaa nimeltä Samin kesätukka.
Sellainen minun pitäisi leikata viisivuotiaalle. Hänen pellavainen harjansa ei ole koskaan aiemmin ollut noin pitkä. Ajatus sen leikkaamisesta on ollut mielessä adventista asti, mutta ajatus ei ole ollut pojan itsensä mieleen, joten aika operaatioon on jäänyt järjestämättä. Nykyisin on aika helppo olla järjestämättä aikaa asioille, jotka eivät ole kaikille osapuolille mieleen. Kun on puoli kuuteen töissä joka arkipäivä, on helppo unohtaa pojan hiusten leikkuu. Mutta olinpa yllättynyt, kun poika itse tuumasi kaksi päivää ennen mummolareissua, että nämä pitää leikata ennen kuin lähdetään. Niin että jonkinlainen käsitys asiallisesta hiustyylistä viisivuotiaallakin jo on! (Mutta leikkaamatta jäi.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)