Ei sittenkään yksin

Hiljaisuus talossa jatkuu. Vain esikoisen vihellys kuuluu vaimeana yläkerrasta ja olohuoneen seinäkello tikittää raskaasti. Mahani on ihan täysi, suorastaan harvinaisen täysi. Viimeksi jouluna olen syönyt itseni näin kylläiseksi.

Vein hiihtoloman kunniaksi itseni pitsalle. Päätin sen jo eilen ja haaveilin siitä pitkin päivää, mutta työpäivän lopulla aloin empiä, onko mitään järkeä mennä yskin syömään. Nam! Opera Special! Mutta miltä se maistuisi ihan yksin?! Laitoin ystävälleni viestin ja lähdin kävelemään pizzeerian suuntaan. Olin kävellyt töihin, mikä oli yksi vapaudentunteeni ilmentymä: minun ei tarvinnut viedä ketään minnekään töihin mennessäni eikä varautua hoitamaan mitään asioita töistä palatessani.

Vein R-kiroskille, joka hoitaa nykyisin postin virkaa täällä, kaksi pakettia ja kirjeen sekä hain sieltä yhden pienen paketin. Askeleet olivat ihan viime hetkellä kääntymäisillään ohi pizzerian, mutta määräsin ne sisään. Olin päättänyt herkutella enkä luopuisi ajatuksesta, vaikka ystäväni ei ollutkaan vastannut viestiini. Tilattuani pitsan valitsin syrjäisen pöydän ja toisen ystävän viestini vastaanottajaksi. "Ootko maisemissa? Kaipaisin ruokaseuraa Kebabpizzeriassa..." Juuri kun ensimmäinen suupala oli nielty, puhelin äännähti. Ystäväni kyseli, joko tarjous on ohi. Tilasin hänelle pitsan ja kohta minulla oli seuraa. Oli toinen perheen äiti, äiti suuren vatsansa kanssa, johon vielä upposi puolet pitsastakin.Oli paljon yhteisiä puheenaiheita, yhteisiä ilo ja ja huolia. Herkutteluhetkeni oli paljon enemmän kuin päivällinen.

Yksin laiturilla

Vihdoinkin olen valmis avaamaan blogin. Tähän tarvittiin se, että en enää pelkää, ettei kukaan lukisi sitä. Ei sillä enää ole niin väliä. Toki tarvitsen kanavan yksinpuhelulle. Sitäpaitsi ehkäpä näin jotakin jää muistiin tältäkin vuosikymmeneltä, jolloin ei enää kirjoitella kirjeitä niin kuin minun ikäisteni nuoruudessa. Ihan varma en ole, säilyykö jutusteluni täälläkään, mutta ainahan ihmisen kannatta yrittää tehdä jotakin toivomiensa asioiden eteen.

Minulla oli parhaimmillaan yli kymmenen kirjeenvaihtokaveria. Jollakin on voinut olla paljon enemmänkin. Mutta kymmenen oli se määrä, jonka vanhempani suostuivat kustantamaan. Postimerkkejä kului paljon. Käytin niitä varmaan yhtä paljon kuin koko muu perhe yhteensä - ja meitä sentään oli aika monta. Heti oli kirjoitettava takaisin, kun kirje tuli. Kirjeen saamiseen liittyi sellainen traditio, että ennenkuin kirjeeni luovutettiin minulle, ellen ollut itse hakenut postia laatikosta, minun piti laulaa. Useimmiten se oli Ukko Nooa, koska halusin päästä pian lukemaan kirjeeni.

Mutta se miksi olen "yksin laiturilla" liittyy tänään siihen, että perheeni enemmistö matkasi mummolaan. Neljän tunnin ajomatka oli kuulemma taittunut mukavasti. Niin kerrottiin viestissä, johon havahduin pikku nokosiltani klo 21.35. Minun piti vain hetken aikaa nauttia hiljaisuudesta peitto korvissa, rentoutua työpäivän väsymystä pois, mutta siitä muodostui melkein neljän tunnin torkut. Jostakin syystä minua harmitti ensin, kun tajusin, että viisarit eteisen kuusikulmaisella kellotaululla todellakin näyttävät reaaliaikaa. Sitten päätin suhtautua ajan kulkuun ja sen käyttöön tänä iltana suurpiirteisesti. Tehdä, mitä huvittaa ja nukkua sitten, kun nukuttaa. Ehkä minä sen suunnittelemani saunaillankin vielä pidän, ihan vain itselleni, jos jaksan.